Viikosta selvitty lähes puhtain paperein, mutta torstaina tuli sitten tietoinen repsahdus. Olin kaverin kanssa kahvilla ja leivän välissä sattui olemaan pari siivua juustoa. Aluksi ajattelin alkaa ronkeliks ja ottaa ne pois sieltä välistä mutta kun näin kaverin ilmeen ajattelin, että antaa olla ei siihen tää maidoton elämä tule loppumaan. Eilen sain itseni pidettyä taas ruodussa mutta tänään saattaa haasteita taas tulla karkkipäivän muodossa. Se suklaa kun olis niin hyvää mutta piru vie sisältää maitoa. Noh katsotaan mitä tapahtuu.

Eilen tuli pitkästä aikaa pyöräiltyä lyhyt lenkki mutta lenkki kuitenkin. Menomatkalla kun oli seuraa osasi suhteuttaa menemisensä sen mukaan, että pystyi toisen kanssa vielä puhumaan. Vaikkakin määränpäässä kysyttiin, että mikähän allerginen reaktio sulla on kun sun otsa on noin punainen? Heitin siihen, että hemmetin kuuma on se reaktio mikä saattuu olemaan päällä. Oikeasti kun ei ole tehnyt/harrastanut liikuntaa viimeiseen pariin vuoteen kunnolla niin ihan parin kilometrin matka saa mut näyttämään yhtä punaiselta kuin rapu. Paluumatkalla tuli sitten polettua verenmaku suussa kotia asti. Täytyy vaan ihmetellä, että miksi sitä on pakko polkea kuin aivoton kun vähemmälläkin saa itsensä uuvuksiin. Pitäis varmaan pikku hiljaa alkaa vähän kuntoaan kohottamaan, ettei ihan sitten kuukahda niiden ensimmäisten ohjattujen liikuntojen kanssa.

Mutta jos jotain positiivista tähänkin päivään haluaa niin mä olen tyytyväinen siihen, että liikkumattomuudesta huolimatta pystyn kuitenkin liikuttamaan tätäkin isoa ruhoa eteenpäin. Ettei ihan ole päästänyt itseään ns. "hyytelöitymään". :)